Henrik Duncker: Suomea sattumoisin
19.12.2024−12.1.2025
Miltä Suomi oikeastaan näyttää? Tätä aprikoidessaan Henrik Duncker päätti ryhtyä laajaan maisemakuvaushankkeeseen, joka ulottuisi ympäri maan. Keskeinen pulma oli kuinka valita kuvauskohteet. Duncker ei halunnut niitä itse valita ja päätyi käyttämään satunnaisalgoritmia, joka arpoi kuvauspaikat.
Vuosien 2019–2024 aikana Duncker kuvasi sata paikkaa eri puolilla Suomea: metsää, peltoa, puupeltoa, pusikkoa, vesistöjä, maantietä, erämaata, taloja, metsää, metsäntapaista, entistä metsää ja vielä kerran metsää.
Suomea sattumoisin -hankkeessa on kyse arkiseen, tavalliseen ja vaatimattomaan perehtymisestä. Kokonaisuus pohjaa demokraattiseen maisemakäsitykseen, missä vajantakaiset tiheiköt ovat väärtejä katseen kohteita siinä missä kansallismaisematkin.
Nämä sata paikkaa ovat kuvauskohteiksi siinä mielessä erikoisia, että Duncker tuskin olisin koskaan niihin päätynyt ilman satunnaisgeneraattoria. Toisaalta ne ovat arkisia paikkoja, samankaltaisia joita löytyy sinunkin talosi kulman takaa tai sadan metrin päästä mökkirannasta. Tai sitten puuttomasta erämaasta kilometrien patikan takaa.
Monessa paikassa voi nähdä ihmisen jälkiä – maahan viskatun lasipullon tai puiden välistä vilahtavan tukkirekan. Sattuman johdosta Duncker on tehnyt kuvausmatkoillaan myös joitakin muotokuvia – esimerkiksi kun maanomistaja on sattunut kuvauspaikalle marjapoimuria heilutellen. Kun syventyy arkiseen, ensi katsomalta tylsänkin oloiseen ympäristöön, alkaa kunkin paikan erityisyys hahmottua. Ja samalla myös lupaavia alkuja tarinoille.
∗∗∗
Henrik Duncker (1963) on helsinkiläinen valokuvaaja ja taiteilija. Vuonna 1993 hän voitti European Photography Award pääpalkinnon yhdessä Yrjö Tuunasen kanssa. Samana vuonna hän valmistui taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta (nykyinen Aalto-yliopisto).
Dunckerille tyypillisiä ovat pitkäkestoiset valokuvaushankkeet, jotka kelluvat sekä ympäristöä koskevien että sosiaalisten havaintojen varassa. Teoskokonaisuuksien tyyli on yleensä dokumentaarinen.
Dunckerin töitä on esitetty useissa maissa 1990-luvun alusta lähtien ja hänen teoksiaan on mm. Valtion, Kiasman, Valokuvataiteen museon, Fotografiska Museet'in ja Preus Museumin kokoelmissa. Duncker on julkaissut useita monografioita: kirjoja, kuvavihkoja jne.
Jussi Lautu: IN/VISIBILITY
24.10.-17.11.2024
I have learned that the most lethal part of the human body is not the fist; it is the eye. What people see and how people see it has everything to do with power.”
- Alok Vaid-Menon, Beyond the Gender Binary, 2020.
IN/VISIBILITY pohtii näkyvyyden politiikkaa. Näyttelyn teokset kysyvät pitääkö olla näkyvä ja millä ehdoilla. Vähemmistöjen oikeuksien puolesta taistellessa valokuvaa käytetään usein sen todistusvoiman vuoksi. Silloin keskiöön nousee henkilöiden ja ilmiöiden näkyväksi tekeminen. Toiseus ei kuitenkaan ole aina näkyvää tai sen esiin tuominen voi asettaa kuvissa esiintyvät henkilöt haavoittuvaan asemaan. Teossarja ehdottaa valokuvallisia keinoja, joiden keskiössä ovat itsemääräämisoikeus, epäonnistuminen ja epäselvyys.
Teossarjassa on 117 muunsukupuolisten1 omakuvaa, jotka toteutettiin yhteistyössä siten, että osallistujilla oli kuvaustilanteessa täysi itsemääräämisoikeus. He tekivät ja valitsivat kuvansa studiossa itse. Tämä on utopian tavoittelua, sillä muunsukupuolisten itsemääräämisoikeus harvoin toteutuu – heitä ei tunnusteta lainvoimaisesti tai tunnisteta arjessakaan. Kokonaisuudessa voidaan ajatella olevan kyse 118 ihmisen yhteisnäyttelystä, koska potretit ovat kuvissa esiintyvien henkilöiden itse ottamia. Muunsukupuolisten omakuvat on toteutettu osana Lautun valokuvataiteen maisterintutkielmaa ja sukupuolentutkimuksen alan väitöskirjatutkimusta vuosina 2020-24.
Omakuvien rinnalla näyttelyssä on esillä epäonnistuneita näkymiä, glitchejä, jotka on kuvattu Google Street View -karttapalvelussa. Ne ovat näyttökuva-toiminnolla tallennettuja yksityiskohtia palveluun ladatuista 360°-kuvista. Jack Halberstam väittää, että hetero- ja cisnormatiivisessa yhteiskunnassa queer-ihmiset väistämättä epäonnistuvat. Ulkopuolisuus voi kuitenkin auttaa hahmottamaan vallitsevien normien absurdin luonteen. Epäonnistuminen voi olla supervoima.
--
Jussi Lautu on valokuvataiteilija ja sukupuolentutkimuksen alan väitöskirjatutkija. Hän valmistui Aalto-yliopiston valokuvataiteen maisteriohjelmasta 2020 ja Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen maisteriohjelmasta 2021. Lautu on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä ja osallistunut yhteisnäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla. Hänen taiteellisen työnsä keskiössä ovat sukupuolen moninaisuuden kysymykset sekä valokuvallisten representaatioiden tuottamiseen liittyvien valtasuhteiden purkaminen. Lautu asuu ja työskentelee Helsingissä.
Projektia ovat tukeneet Koneen säätiö, SKR Uudenmaan rahasto, Finnfoto ry, Taiteen edistämiskeskus, Kansan sivistysrahasto sekä Olga ja Vilho Linnamon säätiö.
1Muunsukupuolisiksi luetaan tässä kaikki, jotka eivät itsestään selvästi identifioidu binäärisen sukupuolinormin mukaisesti naisiksi tai miehiksi.
Minna Karhunen: Kasvun paikka
24.10.-17.11.2024
Kasvun paikka käsittelee kolmen jämsäläisen koulun estetiikkaa, olen käynyt peruskouluni niissä.
Peruskouluaikani oli pääosin hyvä ja onnellinen. Oli hyvä kaveripiiri, joka on osittain kestänyt aikuisuuteen saakka. Ihanat opettajat jotka kannustivat, etenkin taideaineissa. Hauskoja muistoja, kuten vessoissa piileskeleminen ulkovälituntia välttäen, historiantunneilla Kummelin katsominen sekä luokkakavereiden tunneilta pakeneminen parakkiluokan ikkunasta.
Kun puhutaan pienestä paikkakunnasta, niin huonoja kokemuksia tietty kuuluu asiaan, esimerkiksi pahamaineinen koulukiusaaminen ja ei niin toimiva KiVa Koulu -ohjelma.
Sarjassa nähdään koulujen tilat ja tunnelmat aikuisen itseni silmin, kun palaan tapahtumapaikoille uudestaan useiden vuosien jälkeen.
Vaikka näen kuvissa omat tarinani, niin niistä on toivottavasti muidenkin helppo löytää tarttumapintaa, sillä sarja muistuttaa meitä siitä, kuinka tärkeitä nämä kasvun paikat ovat meille kaikille, ja kuinka peruskoulu on paikka, joka opettaa meidät elämämme alkuun sekä luo ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä.
Sarja on oodi ystäville, nuoruudelle, kasvulle, koulutukselle sekä opettajille, etenkin kuvaamataidon opettajalleni Juha Mäenpäälle.
Työskentelyäni on rahoittanut Taiteen edistämiskeskus.
---
Minna Karhunen (s. 1997) on jyväskyläläinen valokuvataiteilija.
Hän on valmistunut Gradialta valokuvaajamestariksi vuonna 2024.
Karhusen taiteellisessa työskentelyssä keskeisiä teemoja ovat asioiden todenmukaisuus, henkilökohtaisuus ja muistot. Hänelle on ominaista dokumentoida näkemäänsä rosoisen estetiikan, värien käyttämisen ja merkitsevien hetkien kautta.
Karhusen yksityis- ja ryhmänäyttelyitä on ollut esillä muun muassa Keski-Suomen museossa, Pohjanmaan valokuvakeskuksessa ja Galleria Ratamossa.
Keski-Suomen valokuvauskentällä hän vaikuttaa luottamustoimensa kautta Luovan valokuvauksen keskuksen hallituksen jäsenenä. Lisäksi hän ohjaa nuorille suunnattua musiikkikuvaamiseen ja markkinointiin liittyvää työpajatoimintaa Tanssisali Lutakossa.
Patrik Rastenberger: Murheen kääntöpiiri
29.8.-22.9.2024
Patrik Rastenbergerin teossarja Murheen kääntöpiiri sai alkunsa, kun hän löysi sukunsa kirjahyllystä Kaarlo Hildenin kirjoittaman kirjan ”Maapallon esihistorialliset ja nykyiset ihmisrodut”. Kirja on rotuopillinen tietokirja 1930-luvulta. Se oli oman aikansa tieteellistä valtavirtaa, ja sen kirjoittaja oli maantieteen professorina kirjan julkaisun aikaan. Kirjan selaaminen tuotti oivalluksen; miten eroa oman kulttuurimme ja muiden välillä on aikoinaan luotu asenteellisia etnografisia kuvia ja tiedettä hyväksikäyttäen.
Kirjan löytymisen aikaan Rastenberger työskenteli Itä-Helsingissä asuvien maahanmuuttajien kanssa. Työskennellessään hän kohtasi suomalaisessa yhteiskunnassa piilevän rakenteellisen rasismin vaikutuksiin. Vaikka olemme saman yhteiskunnan jäseniä, elämme rinnakkaisissa maailmoissa. Maahanmuuttajat elävät omissa yhteisöissään erillään muusta väestöstä. Suomessa on oltu kyvyttömiä näkemään kaikkia niitä etuoikeuksia mitä meillä on verrattuna maahanmuuttajiin. Emme ole myöskään ymmärtäneet kolonialistisen historian painolastia, jota maahanmuuttajat usein kantavat mukanaan kotimaastaan saapuessaan Suomeen.
Eurooppalaisiin valtioihin iskostunut rakenteellinen rasismi on vuosisatoja jatkuneen kolonialistisen politiikan ja koulutuksen seurausta. Rakenteellinen rasismi tarkoittaa rasismia yhteiskunnallisena ongelmana, joka näkyy esimerkiksi syrjintänä koulutuksessa, työelämässä tai asuntomarkkinoilla. Se estää ihonvärin – tai jonkun muun valtaväestöstä poikkeavan ominaisuuden – takia tietyiltä ihmisryhmiltä yhtäläisten mahdollisuuksien toteutumisen. Rakenteellinen rasismi piiloutuu näennäisen neutraaleihin toimintatapoihin, joiden tarkoituksena on ylläpitää vallitsevia valtarakenteita. Nämä asenteemme ja epäluulomme ovat pitkään jatkuneen asennemuokkauksen tulos.
Murheen kääntöpiiri havainnollistaa miten rakenteellinen rasismi on rakentunut osana eurooppalaisen kulttuurin historiaa myös Suomessa. Teossarjassaan Rastenberger yhdistää vanhoja etnografisia valokuvia, omia kuviaan sekä sukunsa arkistoja linssipohjaisilla tekniikoilla. Murheen kääntöpiiri on tutkimusmatka etnografisen valokuvan ja rasististen rotuoppien tunkkaiseen maailmaan. Se näyttää, miten antropologiaa ja etnografista valokuvaa on 1900-luvulla käytetty luomaan syrjivää maailmanjärjestystä politiikan ja hallinnon välineenä. Vanhojen valokuvien yhdistäminen uusiin, antaa mahdollisuuden luoda uusia narratiiveja historian ja nykypäivän välille, ja katsoa kuvia uudesta näkökulmasta.
Sarjan nimi Murheen kääntöpiiri viittaa Claude Levi-Straussin kirjaan Tristes Tropiques, joka ilmestyi 1950-luvulla. Kirjan edustaman strukturalistisen näkemyksen mukaan havaintomme maailmasta tuottaa meille kuvan todellisuudesta, mutta vasta omaksumamme kulttuuri ohjaa meitä tulkitsemaan sitä. Nykyisen visuaalisen kulttuurintutkimuksen mukaan luomme ja muokkaamme aktiivisesti ympäröivää kulttuuria. Kuvalliset ja kielelliset representaatiot muokkaavat maailmaa ja käsitystämme siitä jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään.
Tutkimalla miten käsitystämme todellisuudesta on luotu, toivottavasti voidaan myös korjata maailmankuvaamme liittyviä virheitä. Murheen kääntöpiirin tarkoituksena on tunnistaa vääriä asenteita ja purkamalla prosessia kääntää katse siihen, miten kuvamme todellisuudesta on rakennettu.
Tekijänä kysyn: voiko taiteen avulla purkaa yksikielisen- ja kulttuurisen kansallisvaltion myyttiä, paikantaa nykyisen rakenteellisen rasismin historiallisia juuria ja viitoittaa tietä kohti moniarvoisempaa ja- muotoisempaa yhteiskuntaa?
Verna Kovanen: Broken Holiday Album
29.8.-22.9.2024
Broken Holiday Album on valokuvaaja Verna Kovasen teossarja lapsuuden tutuista lomakohteista. Pohjois-Kyproksella ja Turkissa vuosina 2016–2019 kuvatut valokuvat vievät katsojan matkalle Välimeren rannoille. Kovaselle lomakohteet ovat kuin rikkimennyt aikakapseli, jossa nostalgiset muistot näyttäytyvät uudessa valossa auringon haalistamina.
Syyskuussa 2022 Broken Holiday Album julkaistiin valokuvakirjana saksalaisen taidekirjakustantamo Kerber Verlagin toimesta. Kirja palkittiin Kauneimmat kirjat kilpailussa keväällä 2023. Näyttely on kiertänyt ympäri Suomea ja nyt se nähdään ensimmäisen kerran Jyväskylässä.
Luovan valokuvauksen keskus ry:n järjestämä näyttely koostuu taiteilijan itsensä vedostamista valokuvavedoksista, serigrafiatöistä ja installaatiosta, jossa Broken Holiday Album kirja muuntuu näyttelyesineeksi muodostaen lähes kuusi metriä pitkän kuvajatkumon silkille painetun valokuvateoksen kanssa.
Kysymykset liittyen identiteettiin, mielikuvitukseen, muistiin ja unelmiin ovat valokuvataiteilija Verna Kovasen taiteellisen työn keskiössä. ”Tapa, jolla keräämme omaa historiaamme valokuvin perheen kuva-albumeihin ja sosiaalisen median kuvavirtoihin kiehtoo minua. Valokuvasarjani Broken Holiday Album on omaelämänkerrallinen, mutta sitä voi tarkastella myös universaalisti koetusta jaetun muiston näkökulmasta. Kiinnyn paikkoihin, kuten ihmiset yleensä. Tärkeisiin paikkoihin linkittyy muistoja, jotka muovaavat identiteettiäni. Matkakuvien ottamiseen ja katseluun liittyvä tapakulttuuri vahvistaa sidettämme lomakohteisiin, vaikka niissä vietetty aika jäisi lyhyeksi.” Kovaselle nostalgiset kuvauspaikat näyttäytyvät hämmentävinä turismin eskapistisina näyttämöinä, joissa henkilökohtaiset muistot yhdistyvät geneeriseen ja paljon kopioituun massaturismin luomaan lomailun konseptiin. Täyteen rakennetuilla rannoilla vuorottelevat osittain jo rapistuneet jättihotellit keskenjääneiden rakennushankkeiden kanssa. Nämä modernit rauniot ovat tulevaisuuden ja menneisyyden luomassa välitilassa, joita katsoessaan tulee miettineeksi, millainen on suosikkilomakohteiden ja pakettimatkailun tulevaisuus aikana, jolloin ilmastonmuutos kuumentaa lomasäät äärimmilleen? Voiko kroonistuneesta romanttisesta kaukokaipuusta ja matkakuumeesta parantua?
Timo Kelaranta 6.6.–28.7.2024
Näyttelyni kuvat koostuvat kahdesta osasta, Numeritos-, sekä Silent Lake -sarjan töistä. Numeritos-sarjaa olen työstänyt vuodesta 2019, ja työ sen parissa jatkuu, uskon kuvaavani sitä vielä vuosia.
Silent Lake-sarjan työt valmistuivat vuosina 1980/1986. Kuvasin ensin järven pintaa, mutta lopputulokset eivät vastanneet kokemustani maailmasta. Myöhemmin, vuosien kuluttua rikoin negatiivit tietyn idean mukaan, ja sain näin aikaan kuvien mustat alueet - ja tietynlaisen viestin kuvan ja maailman kohtaamisesta. Silent Lake-sarjan syntymisen aikaan huomasin, että on syytä keskittyä pelkästään kuvan muotoon, sisältöä ei kannattanut miettiä lainkaan. Tästä tuli oma tapani työskennellä, tällä tiellä olen pysynyt.
Toivon että voin tämän tuoreen ja vähän vanhemman sarjani dialogin kautta avata pyrkimyksiäni kuvantekijänä. Olen saanut valokuvaajan koulutuksen, ja toiminut valokuvataiteilijana 1970-luvulta asti, mutta kuvakieleni on kaiken aikaa lähentynyt grafiikkaa ja maalausta, kenties eniten serigrafiaa. Numeritos-sarjan kohdalla lopullinen kuva on yhdistelmä eri aikoina kuvattuja otoksia, joita olen käsitellyt eri tavoin. En kutsu tuoreita töitäni enää valokuviksi, sillä niistä puuttuu valokuvalle ominainen yhteys aikaan ja paikkaan. En toisaalta rohkene kutsua itseäni graafikoksi, sillä en osaa piirtää.
Työnteko alkaa edelleen perinteisen valokuvaamisen keinoin. Tarvitsen sakset, paperia ja kameran, ja tietysti luonnonvaloa. Koetan kuvata niin kauan että pääsen mahdollisimman vapaaseen mielentilaan. Työsuunnitelman on syytä olla joustava, ohjelmallisuudesta vapaa raami, mielikuva joka tarkentuu työnteon kanssa. Sytyke tulee lähes aina taiteen piiristä, toisilta taiteilijoilta, heidän töistään tai tavastaan työskennellä. Koetan muistaa, että on syytä olla se mikä on, syvällinen ja pinnallinen, huolellinen ja huoleton. Parhaiten oppii vahingossa, silloin kun opitut tavat kaatuvat kesken kaiken. Ikään kuin olisi puolivahingossa lausunut väärän mielipiteen, aivan mahdottoman.
Olen kuullut sanottavan, että taiteilija tekee parhaat työnsä nelikymppisenä, mutta rohkenen ehdottaa, että omat parhaani olen tehnyt nyt, kun olen täyttänyt seitsemänkymmentä. Olen kai niin hidas oppimaan. Olin kolmenkymmenen kun pyrin ensi kerran toden teolla edistymään. Tajusin että kysymys on päätöksestä. Tuohon aikaan työskentelyäni leimasi valtava kunnianhimo, mistä taudista pääsee onneksi ajan kanssa eroon. Ikäihmiselle riittää että on suurin piirtein terve, ja että saa viettää päivänsä valitsemansa työn parissa.
Kimmo Metsäranta: Notes on a Place 11.4.–5.5.2024