Maija ja Kristoffer Albrecht

10.11.-4.12.2022

Kuuletko kärpäsen itsepintaisen surinan ikkunassa? Muuten kaikki on hiljaa. Pöydällä on lasi. Kun tyhjennät sen, tunnet kuinka vesi on kylmää ja raikasta. Tuolin selkänoja on sileäksi kulunut kuin rantakallio. Ikkunan ulkopuolella tikka takoo mäntyä. Korpit ajavat toisiaan takaa kallionjyrkänteellä. Keskellä polkua koppakuoriainen makaa selällään ja potkii. Mustarastaspariskunta tonkii vanhoja lehtiä puutarhassa. Valo vähenee hitaasti huurteisen ikkunalasin takana. Hämärässä harvapäinen naakka- ja varisparvi lentää vaappuvaa lentoaan veden yli, saarelle. Ennen kuin sytytämme lampun, tartun käteesi pöydällä.

Näyttelymme lähtökohta on siinä mikä on aivan lähellä. Kun ihminen onnistuu näkemään merkityksellisen lähellä olevassa, hän oudolla tavalla yhdistyy myös siihen mikä on kaukana, yleismaailmalliseen.

Maija Albrechtin kuivaneulavedoksia ja esineteoksia sekä Kristoffer Albrechtin valokuvia aivan läheltä.

Mikko Rikala: DRIFT Liina Aalto-Setälä: Maa, joka kuiskaa

13.10.-6.11.2022

Mikko Rikala: DRIFT

Mikko Rikalan näyttelyssä on sekä valokuvia että pieniä veistoksellisia elementtejä, joiden kautta taiteilija käsittelee ajan ja sen kokemuksen suhteellisuutta sekä materiaalien kiertokulkua.

Teoksissa on nähtävissä jälkiä muutoksista, joita erilaiset näkymättömät voimat jättävät ympäristöön ajan kuluessa. Niissä on läsnä myös samojen prosessien syklinen luonne ja kahdensuuntainen liike, jota toisensa kohtaavat materiaalit synnyttävät.

Juuri nämä ympäristössä tapahtuvat ja ihmisaistien kautta havainnoitavat muutokset saavat meidät yhtäältä hahmottamaan ajan kulumista omassa kokemusmaailmassamme, mutta toisaalta niiden kautta on kuitenkin mahdotonta ymmärtää suurempia, inhimillisen mittaluokan ylittäviä muutoksia.

Keskeinen prosessi Rikalan työskentelyssä on hidas ja keskittynyt havainnointi. Geologiset ja kulttuurihistorialliset ajanjaksot ovat vaikeasti hahmotettavia, sillä ne ylittävät ihmisen olemassaolon ajan.

Liina Aalto-Setälä: Maa, joka kuiskaa

Maa huokaa. Nousee ja laskee. Upotan kädet multaan. Mato nakertaa kuvan pintaa. Etsin, kaivan, kokoan ja putsaan. Kaikkea en löydä, osa on toiseksi tullut; mullaksi muuttunut. Jäljellä on jotain reikäistä. Tomutan haurasta paperia, etsin tomun alta tuttuja kasvoja. Tunnistan ilmeen, muistan hetken.

Katson, kuinka mato kulkee teoksen läpi. Sen vatsassa humus, koko maailma.

Kompostin jätteet tulevat väriksi, aurinko muuttaa ne kuvaksi. Haaleat piirteet tulevat esiin päivien jälkeen, ovat hetken siinä. Aurinko jatkaa työtään. Kuva haihtuu, haihtuu ja katoaa. Kunnes paperi on vain paperia taas.

Lakastuva maa kuiskaa, en saa siitä selvää.

Ympärillä nurmi kulottuu. Suruaika.

Maa, joka kuiskaa on yli kymmenen vuotta sitten aloitetun kuvausprojektin päätös, muistelma ajasta jota ei enää ole. Se on lahoamisseremonia, menneiden muistojen kimara; haudattujen ja haudasta nousseiden toisiinsa painautuneiden kehojen, kevätauringon siristämien silmien ja yön sykkeen yhteenkutoutuma.

Näyttelyssä on esillä kahdenlaista valokuvaa, jotka hyödyntävät katoamista osana prosessia. Antotypia on vanha valokuvan tekniikka, jossa kuva luodaan valottamalla se kasviväreillä värjätylle valoherkälle materiaalille. Kuva ei ole pysyvä, vaan valolle altistettuna jatkaa haalistumistaan. Niin ikään näyttelyn maahan haudatut multaiset ja puoliksi maatuneet valokuvavedokset ovat nekin keskellä omaa muutostilaansa.

Salla Sillgren: Liitos

18.8.-11.9.2022

• Mitä sinne jäi?

• Ainakin se kasvio
  
  Äiti, mä yritin tehdä sulle uuden. Siitä tulikin mun kasvusto, keskeneräinen kasvu.
  
  Liitos on omakuvallinen teoskokonaisuus, jossa katsotaan kasvua, liimataan liitoksia, yhdistetään yhteyksiä, muistetaan menneitä, todistetaan tätä hetkeä ja tahdotaan tulevaa.

Pimiötaiteilijat: Khronos & Topos

• Thu, Jun 23, 202210:30 AM Sun, Jul 17, 202211:00 PM

Khronos on kreikkalaisessa mytologiassa ajan henkilöitymä. Kreikkalais-roomalaisissa kuvissa hänet esitetään usein miehenä, joka kääntää eläinradan pyörää tai nielaisee omat lapsensa. Hän on ajan symboli joka luo ja jälleen tuhoaa.

Topos puolestaan merkitsee kreikaksi paikkaa, mutta on sittemmin kirjallisuudentutkimuksen terminä merkinnyt myös runokuvaa, metaforaa tai aihetta. Khronos & Topos - näyttely pohtii ajan ja paikan välistä latautunutta suhdetta valokuvan keinoin.

Näyttelyssä esillä olevat kuvat on tuotettu analogisia valokuvamenetelmiä käyttäen. Analogisessa valokuvassa tulee näkyväksi ajan ja paikan liitto, sillä analogisesti tuotettu kuva on koko valmistusprosessinsa ajan välttämättä osa materiaalista maailmaa.

Fysiikan ja kemian yhteisvaikutuksesta syntyvä pimiökuva luo yhteyden paitsi taiteilijan ja materiaalin välille, myös valokuvataiteen historiaan. Valmis teos esittää tilassa kuvailevan huomion, jonka merkitys jää lopulta katsojan tulkittavaksi.

Khronos & Topos -näyttelyn taiteilijat Jenni Haili, Natalia Kopkina, Patrick Kuoppamäki, Katri Lassila ja Taru Samola lähestyvät aihetta kukin omasta näkökulmastaan käsin. Ryhmä on muodostunut Suomen pimiötaiteilijat ry:n aktiivisista taiteilijajäsenistä. Vuodesta 2018 lähtien he ovat järjestäneet yhdessä useita ryhmänäyttelyitä, mm. Tampereen Taiteilijaseuran Taidekeskus Mältinrannassa vuonna 2020, Helsingin Taiteilijaseuran HAA Galleriassa vuonna 2021 ja Vaasan taidehallissa 2022.