Kasvun paikka käsittelee kolmen jämsäläisen koulun estetiikkaa, olen käynyt peruskouluni niissä.

Peruskouluaikani oli pääosin hyvä ja onnellinen. Oli hyvä kaveripiiri, joka on osittain kestänyt aikuisuuteen saakka. Ihanat opettajat jotka kannustivat, etenkin taideaineissa. Hauskoja muistoja, kuten vessoissa piileskeleminen ulkovälituntia välttäen, historiantunneilla Kummelin katsominen sekä luokkakavereiden tunneilta pakeneminen parakkiluokan ikkunasta.

Kun puhutaan pienestä paikkakunnasta, niin huonoja kokemuksia tietty kuuluu asiaan, esimerkiksi pahamaineinen koulukiusaaminen ja ei niin toimiva KiVa Koulu -ohjelma.

Sarjassa nähdään koulujen tilat ja tunnelmat aikuisen itseni silmin, kun palaan tapahtumapaikoille uudestaan useiden vuosien jälkeen.

Vaikka näen kuvissa omat tarinani, niin niistä on toivottavasti muidenkin helppo löytää tarttumapintaa, sillä sarja muistuttaa meitä siitä, kuinka tärkeitä nämä kasvun paikat ovat meille kaikille, ja kuinka peruskoulu on paikka, joka opettaa meidät elämämme alkuun sekä luo ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä.

Sarja on oodi ystäville, nuoruudelle, kasvulle, koulutukselle sekä opettajille, etenkin kuvaamataidon opettajalleni Juha Mäenpäälle.

Työskentelyäni on rahoittanut Taiteen edistämiskeskus.

---

Minna Karhunen (s. 1997) on jyväskyläläinen valokuvataiteilija.

Hän on valmistunut Gradialta valokuvaajamestariksi vuonna 2024.

Karhusen taiteellisessa työskentelyssä keskeisiä teemoja ovat asioiden todenmukaisuus, henkilökohtaisuus ja muistot. Hänelle on ominaista dokumentoida näkemäänsä rosoisen estetiikan, värien käyttämisen ja merkitsevien hetkien kautta.

Karhusen yksityis- ja ryhmänäyttelyitä on ollut esillä muun muassa Keski-Suomen museossa, Pohjanmaan valokuvakeskuksessa ja Galleria Ratamossa.

Keski-Suomen valokuvauskentällä hän vaikuttaa luottamustoimensa kautta Luovan valokuvauksen keskuksen hallituksen jäsenenä. Lisäksi hän ohjaa nuorille suunnattua musiikkikuvaamiseen ja markkinointiin liittyvää työpajatoimintaa Tanssisali Lutakossa.

I have learned that the most lethal part of the human body is not the fist; it is the eye. What people see and how people see it has everything to do with power.”

- Alok Vaid-Menon, Beyond the Gender Binary, 2020.

IN/VISIBILITY pohtii näkyvyyden politiikkaa. Näyttelyn teokset kysyvät pitääkö olla näkyvä ja millä ehdoilla. Vähemmistöjen oikeuksien puolesta taistellessa valokuvaa käytetään usein sen todistusvoiman vuoksi. Silloin keskiöön nousee henkilöiden ja ilmiöiden näkyväksi tekeminen. Toiseus ei kuitenkaan ole aina näkyvää tai sen esiin tuominen voi asettaa kuvissa esiintyvät henkilöt haavoittuvaan asemaan. Teossarja ehdottaa valokuvallisia keinoja, joiden keskiössä ovat itsemääräämisoikeus, epäonnistuminen ja epäselvyys.

Teossarjassa on 117 muunsukupuolisten1 omakuvaa, jotka toteutettiin yhteistyössä siten, että osallistujilla oli kuvaustilanteessa täysi itsemääräämisoikeus. He tekivät ja valitsivat kuvansa studiossa itse. Tämä on utopian tavoittelua, sillä muunsukupuolisten itsemääräämisoikeus harvoin toteutuu – heitä ei tunnusteta lainvoimaisesti tai tunnisteta arjessakaan. Kokonaisuudessa voidaan ajatella olevan kyse 118 ihmisen yhteisnäyttelystä, koska potretit ovat kuvissa esiintyvien henkilöiden itse ottamia. Muunsukupuolisten omakuvat on toteutettu osana Lautun valokuvataiteen maisterintutkielmaa ja sukupuolentutkimuksen alan väitöskirjatutkimusta vuosina 2020-24.

Omakuvien rinnalla näyttelyssä on esillä epäonnistuneita näkymiä, glitchejä, jotka on kuvattu Google Street View -karttapalvelussa. Ne ovat näyttökuva-toiminnolla tallennettuja yksityiskohtia palveluun ladatuista 360°-kuvista. Jack Halberstam väittää, että hetero- ja cisnormatiivisessa yhteiskunnassa queer-ihmiset väistämättä epäonnistuvat. Ulkopuolisuus voi kuitenkin auttaa hahmottamaan vallitsevien normien absurdin luonteen. Epäonnistuminen voi olla supervoima.

Jussi Lautu on valokuvataiteilija ja sukupuolentutkimuksen alan väitöskirjatutkija. Hän valmistui Aalto-yliopiston valokuvataiteen maisteriohjelmasta 2020 ja Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen maisteriohjelmasta 2021. Lautu on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä ja osallistunut yhteisnäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla. Hänen taiteellisen työnsä keskiössä ovat sukupuolen moninaisuuden kysymykset sekä valokuvallisten representaatioiden tuottamiseen liittyvien valtasuhteiden purkaminen. Lautu asuu ja työskentelee Helsingissä.

Projektia ovat tukeneet Koneen säätiö, SKR Uudenmaan rahasto, Finnfoto ry, Taiteen edistämiskeskus, Kansan sivistysrahasto sekä Olga ja Vilho Linnamon säätiö.

1Muunsukupuolisiksi luetaan tässä kaikki, jotka eivät itsestään selvästi identifioidu binäärisen sukupuolinormin mukaisesti naisiksi tai miehiksi.

Patrik Rastenbergerin teossarja Murheen kääntöpiiri sai alkunsa, kun hän löysi sukunsa kirjahyllystä Kaarlo Hildenin kirjoittaman kirjan ”Maapallon esihistorialliset ja nykyiset ihmisrodut”. Kirja on rotuopillinen tietokirja 1930-luvulta. Se oli oman aikansa tieteellistä valtavirtaa, ja sen kirjoittaja oli maantieteen professorina kirjan julkaisun aikaan. Kirjan selaaminen tuotti oivalluksen; miten eroa oman kulttuurimme ja muiden välillä on aikoinaan luotu asenteellisia etnografisia kuvia ja tiedettä hyväksikäyttäen.

Kirjan löytymisen aikaan Rastenberger työskenteli Itä-Helsingissä asuvien maahanmuuttajien kanssa. Työskennellessään hän kohtasi suomalaisessa yhteiskunnassa piilevän rakenteellisen rasismin vaikutuksiin. Vaikka olemme saman yhteiskunnan jäseniä, elämme rinnakkaisissa maailmoissa. Maahanmuuttajat elävät omissa yhteisöissään erillään muusta väestöstä. Suomessa on oltu kyvyttömiä näkemään kaikkia niitä etuoikeuksia mitä meillä on verrattuna maahanmuuttajiin. Emme ole myöskään ymmärtäneet kolonialistisen historian painolastia, jota maahanmuuttajat usein kantavat mukanaan kotimaastaan saapuessaan Suomeen.

Eurooppalaisiin valtioihin iskostunut rakenteellinen rasismi on vuosisatoja jatkuneen kolonialistisen politiikan ja koulutuksen seurausta. Rakenteellinen rasismi tarkoittaa rasismia yhteiskunnallisena ongelmana, joka näkyy esimerkiksi syrjintänä koulutuksessa, työelämässä tai asuntomarkkinoilla. Se estää ihonvärin – tai jonkun muun valtaväestöstä poikkeavan ominaisuuden – takia tietyiltä ihmisryhmiltä yhtäläisten mahdollisuuksien toteutumisen. Rakenteellinen rasismi piiloutuu näennäisen neutraaleihin toimintatapoihin, joiden tarkoituksena on ylläpitää vallitsevia valtarakenteita. Nämä asenteemme ja epäluulomme ovat pitkään jatkuneen asennemuokkauksen tulos.

Murheen kääntöpiiri havainnollistaa miten rakenteellinen rasismi on rakentunut osana eurooppalaisen kulttuurin historiaa myös Suomessa. Teossarjassaan Rastenberger yhdistää vanhoja etnografisia valokuvia, omia kuviaan sekä sukunsa arkistoja linssipohjaisilla tekniikoilla. Murheen kääntöpiiri on tutkimusmatka etnografisen valokuvan ja rasististen rotuoppien tunkkaiseen maailmaan. Se näyttää, miten antropologiaa ja etnografista valokuvaa on 1900-luvulla käytetty luomaan syrjivää maailmanjärjestystä politiikan ja hallinnon välineenä. Vanhojen valokuvien yhdistäminen uusiin, antaa mahdollisuuden luoda uusia narratiiveja historian ja nykypäivän välille, ja katsoa kuvia uudesta näkökulmasta.

Sarjan nimi Murheen kääntöpiiri viittaa Claude Levi-Straussin kirjaan Tristes Tropiques, joka ilmestyi 1950-luvulla. Kirjan edustaman strukturalistisen näkemyksen mukaan havaintomme maailmasta tuottaa meille kuvan todellisuudesta, mutta vasta omaksumamme kulttuuri ohjaa meitä tulkitsemaan sitä. Nykyisen visuaalisen kulttuurintutkimuksen mukaan luomme ja muokkaamme aktiivisesti ympäröivää kulttuuria. Kuvalliset ja kielelliset representaatiot muokkaavat maailmaa ja käsitystämme siitä jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään.

Tutkimalla miten käsitystämme todellisuudesta on luotu, toivottavasti voidaan myös korjata maailmankuvaamme liittyviä virheitä. Murheen kääntöpiirin tarkoituksena on tunnistaa vääriä asenteita ja purkamalla prosessia kääntää katse siihen, miten kuvamme todellisuudesta on rakennettu.

Tekijänä kysyn: voiko taiteen avulla purkaa yksikielisen- ja kulttuurisen kansallisvaltion myyttiä, paikantaa nykyisen rakenteellisen rasismin historiallisia juuria ja viitoittaa tietä kohti moniarvoisempaa ja- muotoisempaa yhteiskuntaa?

Patrik Rastenberger

Broken Holiday Album on valokuvaaja Verna Kovasen teossarja lapsuuden tutuista lomakohteista. Pohjois-Kyproksella ja Turkissa vuosina 2016–2019 kuvatut valokuvat vievät katsojan matkalle Välimeren rannoille. Kovaselle lomakohteet ovat kuin rikkimennyt aikakapseli, jossa nostalgiset muistot näyttäytyvät uudessa valossa auringon haalistamina.

Syyskuussa 2022 Broken Holiday Album julkaistiin valokuvakirjana saksalaisen taidekirjakustantamo Kerber Verlagin toimesta. Kirja palkittiin Kauneimmat kirjat kilpailussa keväällä 2023. Näyttely on kiertänyt ympäri Suomea ja nyt se nähdään ensimmäisen kerran Jyväskylässä.

Luovan valokuvauksen keskus ry:n järjestämä näyttely koostuu taiteilijan itsensä vedostamista valokuvavedoksista, serigrafiatöistä ja installaatiosta, jossa Broken Holiday Album kirja muuntuu näyttelyesineeksi muodostaen lähes kuusi metriä pitkän kuvajatkumon silkille painetun valokuvateoksen kanssa.

Kysymykset liittyen identiteettiin, mielikuvitukseen, muistiin ja unelmiin ovat valokuvataiteilija Verna Kovasen taiteellisen työn keskiössä. ”Tapa, jolla keräämme omaa historiaamme valokuvin perheen kuva-albumeihin ja sosiaalisen median kuvavirtoihin kiehtoo minua. Valokuvasarjani Broken Holiday Album on omaelämäkerrallinen, mutta sitä voi tarkastella myös universaalisti koetusta jaetun muiston näkökulmasta. Kiinnyn paikkoihin, kuten ihmiset yleensä. Tärkeisiin paikkoihin linkittyy muistoja, jotka muovaavat identiteettiäni. Matkakuvien ottamiseen ja katseluun liittyvä tapakulttuuri vahvistaa sidettämme lomakohteisiin, vaikka niissä vietetty aika jäisi lyhyeksi.” Kovaselle nostalgiset kuvauspaikat näyttäytyvät hämmentävinä turismin eskapistisina näyttämöinä, joissa henkilökohtaiset muistot yhdistyvät geneeriseen ja paljon kopioituun massaturismin luomaan lomailun konseptiin. Täyteen rakennetuilla rannoilla vuorottelevat osittain jo rapistuneet jättihotellit keskenjääneiden rakennushankkeiden kanssa. Nämä modernit rauniot ovat tulevaisuuden ja menneisyyden luomassa välitilassa, joita katsoessaan tulee miettineeksi, millainen on suosikkilomakohteiden ja pakettimatkailun tulevaisuus aikana, jolloin ilmastonmuutos kuumentaa lomasäät äärimmilleen? Voiko kroonistuneesta romanttisesta kaukokaipuusta ja matkakuumeesta parantua?

Verna Kovanen (s.1989) on helsinkiläinen valokuvataiteilija ja taiteen maisteri (Aalto-yliopisto 2020). Kovasen teoksissa lähtökohtina toimivat usein paikkasuhde ja arkistoista löytyneet valokuvat. Taiteilijan jatkuva kiinnostus nostalgian ja mielikuvituksen teemoja kohtaan näkyvät hänen valokuvakirjoissaan. Lomamuistoja ja turismia käsittelevä Broken Holiday Album (Kerber Verlag, 2022) on Kovasen tuorein julkaisu. Aiempi vuonna 2016 julkaistu Näkymättömät käsittelee taas dokumentaarisen valokuvan keinoin lasten mielikuvitusystäviä.

Kovasen valokuva-, grafiikka- ja videoteoksia on nähty viime vuosina useissa soolonäyttelyissä Suomessa, muun muassa Mikkelin valokuvakeskuksessa 2023, Helsingin Korjaamolla 2019, sekä Tampereen Taidekeskus Mältinrannassa 2022. Lisäksi Kovasen teokset ovat osallistuneet useisiin ryhmänäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla, kuten Pori Biennaleen 2020, Marek Galleriassa Itävallassa 2018 Images Tropes and Narratives –näyttelyyn, sekä samana vuonna Yhdysvalloissa Aqua Art Miami –tapahtumaan. Nyt nähtävän Galleria Ratamon näyttelyn kanssa samaan aikaan Broken Holiday Album sarjan kuvia on esillä Helsingin, Viron ja Liettuan taiteilijaseurojen yhteissatsauksessa Eroded Spacescapes näyttelyssä Vilnassa Galleria Arkassa.

Näyttelyni kuvat koostuvat kahdesta osasta, Numeritos-, sekä Silent Lake -sarjan töistä. Numeritos-sarjaa olen työstänyt vuodesta 2019, ja työ sen parissa jatkuu, uskon kuvaavani sitä vielä vuosia. 

Silent Lake-sarjan työt valmistuivat vuosina 1980/1986. Kuvasin ensin järven pintaa, mutta lopputulokset eivät vastanneet kokemustani maailmasta. Myöhemmin, vuosien kuluttua rikoin negatiivit tietyn idean mukaan, ja sain näin aikaan kuvien mustat alueet - ja tietynlaisen viestin kuvan ja maailman kohtaamisesta. Silent Lake-sarjan syntymisen aikaan huomasin, että on syytä keskittyä pelkästään kuvan muotoon, sisältöä ei kannattanut miettiä lainkaan. Tästä tuli oma tapani työskennellä, tällä tiellä olen pysynyt.

Toivon että voin tämän tuoreen ja vähän vanhemman sarjani dialogin kautta avata pyrkimyksiäni kuvantekijänä. Olen saanut valokuvaajan koulutuksen, ja toiminut valokuvataiteilijana 1970-luvulta asti, mutta kuvakieleni on kaiken aikaa lähentynyt grafiikkaa ja maalausta, kenties eniten serigrafiaa. Numeritos-sarjan kohdalla lopullinen kuva on yhdistelmä eri aikoina kuvattuja otoksia, joita olen käsitellyt eri tavoin. En kutsu tuoreita töitäni enää valokuviksi, sillä niistä puuttuu valokuvalle ominainen yhteys aikaan ja paikkaan. En toisaalta rohkene kutsua itseäni graafikoksi, sillä en osaa piirtää. 

Työnteko alkaa edelleen perinteisen valokuvaamisen keinoin. Tarvitsen sakset, paperia ja kameran, ja tietysti luonnonvaloa. Koetan kuvata niin kauan että pääsen mahdollisimman vapaaseen mielentilaan. Työsuunnitelman on syytä olla joustava, ohjelmallisuudesta vapaa raami, mielikuva joka tarkentuu työnteon kanssa. Sytyke tulee lähes aina taiteen piiristä, toisilta taiteilijoilta, heidän töistään tai tavastaan työskennellä. Koetan muistaa, että on syytä olla se mikä on, syvällinen ja pinnallinen, huolellinen ja huoleton. Parhaiten oppii vahingossa, silloin kun opitut tavat kaatuvat kesken kaiken. Ikään kuin olisi puolivahingossa lausunut väärän mielipiteen, aivan mahdottoman. 

Olen kuullut sanottavan, että taiteilija tekee parhaat työnsä nelikymppisenä, mutta rohkenen ehdottaa, että omat parhaani olen tehnyt nyt, kun olen täyttänyt seitsemänkymmentä. Olen kai niin hidas oppimaan. Olin kolmenkymmenen kun pyrin ensi kerran toden teolla edistymään. Tajusin että kysymys on päätöksestä. Tuohon aikaan työskentelyäni leimasi valtava kunnianhimo, mistä taudista pääsee onneksi ajan kanssa eroon. Ikäihmiselle riittää että on suurin piirtein terve, ja että saa viettää päivänsä valitsemansa työn parissa.

Notes on a Place on kaupunkitilan kokemuksellisuuteen keskittyvä valokuvasarja, jonka lähtökohta on ympäröivän tilan kokemisen representaatio. Sarjan kuvat ovat uudelleen rakennettuja havaintoja lähiympäristöstäni. Ne muodostavat surrealistisen kaupunkimaiseman ilman ihmisiä. En näytä paikkoja sellaisina kuin ne esittäytyvät, vaan kuten niiden haluaisin olevan: selkeinä ja hallittavina. Jälkikäsittely on tapa, jolla otan haltuun näkemäni ympäristön ja teen siitä omani. Muutan tilallisuutta ja rakennusten olomuotoa, niin että niiden funktio muuttuu tai häviää kokonaan, eivätkä ne ole sidottuina tiettyyn aikaan tai paikkaan. 

Irrottamalla rakennukset niiden ympäristöstä digitaalisesti, paikat muuttuvat keinotekoisiksi, ja niiden kolmiulotteisuus häviää. Arkinen näkymä esittäytyy epätavallisena, lavasteen omaisena jäljitelmänä itsestään. Teokset tasapainottelevat surrealismin ja realismin välimaastossa. Sarjan kuvat on otettu Helsingissä ja Islannissa vuosina 2015–2022. 

Vuonna 2023 sarjasta julkaistiin samaa nimeä kantava esikoiskirja Khaos Publishing julkaisemana. Kirja valittiin Suomen kirjataiteen komitean Kauneimmat kirjat 2023 -kokoelmaan.

Kimmo Metsäranta (s. 1978) on Helsingissä asuva ja toimiva valokuvataiteilija. Metsärannan teoksia on ollut esillä lukuisissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä muun muassa Valokuvataiteen museossa, Helsingin Taidehallissa, Espoon modernin taiteen museo EMMAssa, Klompching-galleriassa New Yorkissa, Somerset Housessa Lontoossa sekä Voies Off -festivaaleilla Arlesissa. Metsäranta on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto- yliopistosta vuonna 2015 ja hän on ollut ehdolla Fotofinlandia ja EmmaPrize palkintojen saajaksi. 

Kiitos Taike, Suomen Kulttuurirahasto, Alfred Kordelinin säätiö ja Finnfoto työskentelyni, kirjani ja näyttelyn tukemisesta.

Frontal Cortex Johan Buchin ensimmäinen on näyttely, se käsittelee muistin eloisia maisemia ja kehittyviä tarinoita, jotka muokkaavat ymmärrystämme menneisyydestä.

Valokuvaaja on kuuden vuoden aikana rakentanut kertomusta, joka kamppailee muistojen vaikeaselkoisen luonteen kanssa. Hän navigoi muistojen välisissä tiloissa, mutta pohdiskelujen mukana tulee suurempi kysymys – ovatko nämä kuvat vahvistaneet menneisyyttä vai vain lisänneet epäselvyyttä?

Frontal Cortex toimii vertauskuvana muistin ja päätöksenteon luontaisista aivoista. Otsan takana sijaitseva aivokuori on johtavien toimintojen keskus, joka heijastaa Buchin tutkimustyön monitahoista luonnetta. Aivan kuten aivot kypsyvät ja kehittyvät, niin myös tarinat näissä kehyksissä.

Kuten nuoren aivot, jotka kamppailevat impulsiivisuuden ja riskien kanssa, Buchin linssi vangitsee arjen eloisuuden ja arvaamattomuuden. Kuvat rohkaisevat katsojia pohtimaan unohdettuja ja vaalimaan ohikiitäviä hetkiä, jotka muokkaavat henkilökohtaisia kertomuksiamme.

Johan Buch on valmistunut Fatamorganasta, Tanskan taidevalokuvauskoulusta ja jatkoi opintojaan Etelä-Walesin yliopistossa. Hänen töissään näkyy henkilökohtaisen kokemuksen ja innokkaan havainnoinnin fuusio. Hän on yksi Blitzkrieg-kollektiivin perustajista, ja heidän ensimmäinen kirjansa "Blitzkrieg Volume I" vuoden parhaaksi kirjateokseksi.

Tällä hetkellä Buch asuu ja työskentelee Kööpenhaminassa, Tanskassa. Keväällä 2023 Buch oli Jyväskylässä Luovan valokuvauksen keskuksella residenssissä Nordic Analog Networkin kautta.

Pimeä puutarha valokuvanäyttely kartoittaa ihmisen ja luonnon salaperäistä suhdetta. Se tutkii yhteyttä luontoon ja erityisesti tämän yhteyden katkeamista. Näyttely yhdistelee kokeellisia menetelmiä kuten filmin kehitystä kasveilla, lumen printtejä sekä kasvien avulla tuotettua ääntä.

Joonas Ahtikallio on jyväskyläläinen valokuvataitelija. Hänen teoksiaan on ollut esillä useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla. Työssään hän käyttää kokeellisia ja ekologisia menetelmiä. Teoksissaan hän käsittelee ihmisyyttä, luontosuhdetta sekä tutkimatonta.

Näyttelyä ja työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

"Etsin, teen, löydän – ja otan kuvia. En puutu tilaan, mutta ihmisen läsnäolo herättää sen." – Elina Brotherus

Kansainvälisesti tunnettu valokuvataiteilija Elina Brotherus tuli tunnetuksi varhaisilla omaelämäkerrallisilla teoksillaan, sittemmin hän on taiteessaan käynyt vuoropuhelua taidehistorian, arkkitehtuurin ja maiseman kanssa. Jyväskylässä hän esittäytyy temaattisessa Tila – Aika – Liike näyttelykokonaisuudessa, joka on taiteilijan teosten tähän asti laajin esittely Suomessa.

Sarjallisesti työskentelevä Brotherus esiintyy kuviensa mallina pääasiassa itse, mutta ei itsenään. Ihmishahmo luo teoksiin niiden hienoviritteisen tunnelman ja asettaa mittakaavan kuvan muille elementeille. Kuvien hahmo voi toimia sommitelmallisena elementtinä maisemassa tai viitata historiaan tai nykypäivään – sekä todelliseen että kuviteltuun.

Liike sen monissa muodoissa on Elina Brotheruksen näyttelyn punaisena lankana Galleria Ratamossa. Punaisen pallon, huivin tai vaikka tanssijan pysäytetty liike, ja mitä erilaisimmissa asennoissa olevat ihmisveistokset haastavat katsojankin reagoimaan. Näyttelyssä on esillä myös harvoin nähtyjä herkkiä kasviaiheisia syanotypioita.

Elina Brotheruksen kuvissa korostuu itsensä haastaminen huumoria unohtamatta. Galleria Ratamossa saa Suomen ensi-iltansa tanssitaiteilija Vera Nevanlinnan kanssa kuvattu uusi videoteos, jonka maailman ensi-ilta on Norjassa vain viikkoa aiemmin

Retrospektiivinen Aika-näyttely Jyväskylän taidemuseossa esittelee laajasti Elina Brotheruksen taidetta hänen pitkän uransa varrelta. Brotherus tuli tunnetuksi varhaisilla omaelämäkerrallisilla teoksillaan. Sittemmin hän on käynyt vuoropuhelua taidehistorian, maiseman ja arkkitehtuurin kanssa. Sarjallisesti työskentelevän taiteilijan tuotannossa toistuvia elementtejä ovat ihmishahmot, heijastukset sekä hienovaraiset väririnnastukset. Valokuvan ohella näyttelyssä on esillä taiteilijan videoteoksia ajan teemalla.

Näyttelykokonaisuuden Tila-näyttely esittelee Brotheruksen uusimpia Alvar Aallon rakennuksissa kuvattuja teoksia Aalto2-museokeskuksessa.

***

Elina Brotherus (s. 1972) työskentelee valokuvauksen ja liikkuvan kuvan parissa. Brotherus asuu ja työskentelee Helsingissä ja Avallonissa, Ranskassa. Hän on suorittanut taiteen maisterin (TM) tutkinnon valokuvataiteen koulutusohjelmassa vuonna 2000.

Brotheruksen teoksia on ollut esillä lukuisissa kansainvälisissä näyttelyissä. Hän on ainoa suomalaistaiteilija, jolla on ollut yksityisnäyttely kuuluisassa Pompidou-keskuksessa Pariisissa. Brotheruksen teoksia on monissa tunnetuissa kokoelmissa, kuten Nykytaiteen museo Kiasmassa, Moderna Museetissa Tukholmassa, Saatchi-kokoelmassa Lontoossa, Tangen-kokoelmassa Norjassa sekä Pompidou-keskuksessa Pariisissa.

Henri Airon installaatioteos tarkastelee erilaisia tapoja, joilla muodostamme siteitä menneeseen ja annamme merkityksiä tapahtumille.

Teoksen lähtökohtana on toiminut matemaattinen mallinnus, jonka Helsingin poliisilaitos on tilannut taiteilijan läheisen kuolemasta rattijuopumusyliajossa vuonna 2012. Yksitoista vuotta sitten tapahtuneella törmäyksellä ei ole silminnäkijöitä ja kuljettaja ei itse kykene muistamaan tapahtuman kulkua humalatilansa vuoksi.

Törmäyksen jälkeen on ollut mahdotonta tietää, miten törmäys on tapahtunut. Valokuvista, arkistomateriaalista, tekstistä sekä taiteilijan laatimasta fotogrammetrisesta mallinnuksesta rakentuva installaatio muodostaa vuoropuhelun matemaattisen mallinnuksen ja kokemuksellisen tiedon välille.

Teos johdattaa katsojan surun ja merkityksen, henkilökohtaisen ja julkisen sekä matemaattisen ja kokemuksellisen tiedon välisille rajalinjoille. Millaista tietoa ja merkityksiä matemaattiset mallinnukset voivat tarjota?

Teosten tuotantoa ja niiden parissa tehtyä työtä on tukenut Föreningen Konstsamfundet, Taiteen edistämiskeskus sekä Suomen Kulttuurirahasto.

————

Henri Airo (s. 1996) on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka on kiinnostunut ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Tutkimuspohjaisessa työskentelyssään hän hyödyntää valokuvia ja muita linssipohjaisia medioita, tekstiä ja arkistomateriaalia. Airon teoksia on ollut aikaisemmin esillä yksityis- ja ryhmänäyttelyissä muun muassa Amos Rexissä, Krakow Photomonth -festivaalilla Puolassa sekä PhMuseum LAB -taidetilassa Bolognassa. Airo on valmistunut Lahden muotoiluinstituutin valokuvauksen osastolta vuonna 2021.

————

* Fotogrammetria on tieteenlaji, jossa valokuvista tuotetaan matemaattista tietoa laskemalla ja tulkitsemalla niiden kuvaamia etäisyyksiä. Useista valokuvista laskettujen etäisyyksien välillä on mahdollista muodostaa kolmiuloitteisia mallinnuksia tiloista ja objekteista.

Teoksen drone-kuvaus: Ninni Lahti

Ajatus - mitä jos metsät katoaisivat? Tämä abstrakti kysymys pohjautuu luonnossa nähtyyn ja koettuun muutokseen. Yllätyin Punaisen kirjan (2019) uusista uhan alle joutuneista lajeista, 6. sukupuuttoaalto on täällä ja jopa hömötiainen on erittäin uhanalainen! Suurin syy ja uhka tälle on Suomessa metsien käyttö.Tämän huolen pohjalta syntyi metsiä, avohakkuiden määrää ja monimuotoisuuden vähenemisestä käsittelevä kokonaisuus. Näyttelytilassa kankaalle vedostettujen teosten lomassa liikkuessaan kävijä voi aistia haihtuvuuden ja ihmisen vaikutuksen luontoon.

Anssi Ruuska on Säynätsalon saaristossa asuva jyväskyläläinen valokuvataitelija. Hänen teoksiaan on ollut esillä useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä. Teoksissaan hän käsittelee luontoa, luontosuhdetta sekä ihmisen osaa luonnon monimuotoisuuden säilyttämisessä.

Näyttelyä ja työskentelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus sekä Raija ja Ossi Tuuliaisen säätiö.

Leikin loppu -näyttely kokoaa yhteen valokuvia, esineteoksia ja juuri ilmestyneen valokuvateoksen .NONE öin päivin, joka on myynnissä näyttelyn yhteydessä erikoishintaan.

Kirja ja näyttely on valokuvaaja Kari Paajasen useaan suuntaan kurottava polyfoninen autobiografia, jossa muistot ja nykyisyys lomittuvat melankoliseksi fiktion ja dokumentin kudelmaksi.

Näyttelyn avajaisissa 19.7.2030 Kari Paajasen .NONE öin päivin -kirjan julkistus

https://www.paajanen.info/

Suuren persenäyttelyn lähtökohtana on kaikkien perseiden pyhyys niiden koosta, koostumuksesta, iästä ja tarinasta riippumatta.

Suurta persenäyttelyä, samoin kuin projektin aikana syntynyttä Perse-kirjaa, voidaan pitää perseennäyttönä yksipuoleiselle persekuvastolle sekä vääristyneille kehonkuville, jotka johtavat pahimmillaan häpeään, kateuteen, itsesyytöksiin, katumukseen, syömishäiriöihin, fitnessvouhotukseen tai johonkin muuhun itsensä rääkkäämiseen. Mutta miksi? Jonkin todellisen ongelman takia, vai vääristyneen kehonkuvan takia? Kehoon ja perseeseen liittyvät ongelmaan eivät siis ehkä olekaan kehossa ja perseessä, vaan ihmismielessä. Vaikka onhan se perseestä, jos ihmisen ei ole hyvä olla kehossaan, elämän mittaisen vaelluksen tomumajassaan.

Suuri persenäyttely kehottaa rakastamaan itseään ja kunnioittamaan kehoaan, olipa perse tai keho millainen tahansa.

Jaana Rannikon samannimiseen teoskokonaisuuteen pohjautuva näyttely Alkemisti koostuu valokuvamontaaseista. Alkemistin teoksia ensimmäistä kertaa Jyväskylässä esittelevä näyttely avautuu Galleria Ratamossa toukokuussa 2023.

Alkemisti tarkastelee ihmismielen ja -elämän moninaisuutta. Kerrokselliset teokset pohtivat ja kyseenalaistavat todellisuuden kokemustamme. Kollaasimaiset teokset rakentuvat arkistokuvista sekä Rannikon kuvaamista valokuvista. Alunperin toisistaan irralliset fragmentit sekä ajan ja paikan tasot sulautuvat toisiinsa muodostaen yhteyspisteitä eri elementtien välille.

Teoksissa toistuvat kuvan arvoituksellisuus sekä taidehistorialliset viitteet. Kuvantekemisen ja tarinankerronnan perinteet kohtaavat nykypäivän välineet ja teknologian. Vaikka näyttely ei varsinaisesti käsittele muotokuvaa, voi teoksissa nähdä Rannikon kiinnostuksen muotokuvan historiaan.

Alkemistissa hän on purkanut muotokuvat osiin. Usein niistä on poimittu käsi eri tavoin esitettynä. Käsi näyttäytyy kuvissa auttavana, vastaanottavana ja kannattelevana.

Magiikka, uni ja surrealismi ponnistavat teoksista vahvoina kuvallisina kokemuksina. Päällekkäin asetellut kuva-aiheet rakentavat maailmoja, joita voi kohdata vain unissa, silloin kun alitajunta raksuttaa ja jäsentää koettua. Flora, fauna, silmät, kädet ja ihminen niiden keskellä kilvoittelevat teosten kuvastossa. Samoin elämän kiertokulku ja sen kokeminen. Kuvat ovat poeettisia unikuvia, jotka mahdollistavat unen kokemisen valoisaan aikaan.

Jaana Rannikko (s.1978, Rauma) on helsinkiläinen valokuvaaja ja kuvataiteilija. Rannikko valmistui taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen koulutusohjelmasta vuonna 2010. Hänen teoksiaan on ollut esillä näyttelyissä Suomessa sekä ulkomailla.

Näyttelyä ja työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Arki takertuu tarinoiden säikeisiin

Anna-Kaisa Vuonokarin näyttely Asunto rinnastaa kaukaisen, hiljalleen veden alle peittyvän kylän ja sumuun kätkeytyneen, tulevaisuutta pelkäävän kaupungin.

Teokset käsittelevät eri näkökulmista ja aikatasoista arjen ja tulevaisuuden rakentamista epävarmuuden alla. Maisemat, tarinat ja aika kerrostuvat ja läpäisevät toisensa. Kylä on vertauskuva tämän hetken maailmasta ja se nostalgia, jolla kohtaamme kylän, on näky siihen miten kohtaamme oman väistämättä muuttuvaan tulevaisuuteemme.

Näyttely koostuu tekstikokoelmasta, ääniteoksesta ja osittain puretuille ja kerrostetuille kankaille projisoidusta valokuvainstallaatiosta. Kuva hajoaa moniksi pinnoiksi, mutta rakentuu kokoon säie säikeeltä. Muoto toimii metaforana epävarmuuden aiheuttaman hajoamisen ja tulevaisuudettomuuden kokemukselle, mutta myös pyrkimykselle rakentaa ja ylläpitää arkea, sitkeää tasapainon etsimistä.

Näyttely jatkaa Mahdoton kaupunki (Rovaniemi, Studio Mustanapa, 2020), KYLÄ (Turku, B-galleria, 2021) ja Raitti (Oulu, Pimento, 2022) ja Sumuinen Kaupunki (Pori, 3H+K, 2023) näyttelyiden sarjaa.

Vuonokari (1986) on Turussa asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Hän yhdistelee taiteessaan tarinankerrontaa ja monipuolisesti erilaisia valokuvan, kuvanveiston, piirtämisen, käsityön, kirjallisuuden ja äänitaiteen keinoja installaatioon suuntautuen. Vuonokarin muotokieli leikittelee usein kaksi- ja kolmiulotteisuuden yhdistämisen kanssa.

”Kaksiulotteisessa kuvassa on vähän samalla tavalla kuin kielessä mahdollisuus mennä pinnan kautta toiseen maailmaan tai nähdä kuvan, ikkunan kautta toinen todellisuus. Kolmiulotteinen teos on tilassa ihmisen kanssa ja jakaa saman fyysisyyden. Minulla on tarve yhdistää molemmat. Kuva voi viedä muualle, mutta haluan, että kuva on myös voimakkaasti läsnä ja fyysinen”

Vuonokari on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta keväällä 2016.

akvuono@gmail.com

045 876 9090 annakaisavuonokari.cargo.site instagram.com/akvuono

Olen noin 20-vuotisen väkivaltakiinnostukseni aikana aina silloin tällöin hankkinut historiallisia lehtikuvia erilaisista vastaan tulleista arkistoista. Tämä pieni kokoelma tai arkisto käsittää toista sataa vanhaa lehtikuvaa, jotka kaikki kuvaavat konkreettisia väkivallan tapahtumia ja tekoja, kuten 1950-luvun rasistisen väkivallan kohteeksi joutunutta tummaihoista uhria, kadulla ammuttua miestä 1970-luvulta, poliisin hakkaamaa nuorta 1940-luvulta tai ammuttua 5-vuotiasta tyttöä ambulanssissa 1970-luvulta.

Kokoelma on kertomus ja esimerkki siitä, miten aktuaalista väkivaltaa on kuvallistettu uutismediassa. Arkistoista esiin nostetuissa kuvissa toistuvat tietyt piirteet: ihmisiä retuutetaan ja hakataan käsin ja erilaisilla esineillä, kuvattujen suut ovat tuskanhuudosta auki, kuvissa esiintyy yleensä tiiviisti pakkautunut ryhmä, jonka keskellä uhri on, jne. Kuvat on kuvattu uutiskuvatyyliin, usein voimakkaalla salamalla. Käytäntö viittaa hetken tallentamiseen ja alleviivaa autenttisuutta. Kaikki kuvat ovat mustavalkoisia.

Olen analysoinut kokoelman kuvat ja tuloksiin perustuen työstänyt niiden pohjalta uusia valokuvallisia teoksia. Kokonaisuus koostuu viidestä toisiinsa liittyvästä osasta. Ensiksikin nostan esille osan kokoelmani kuvista. Kuvat on kehystetty samanlaisiin kehyksiin (40,7 x 35,7 cm musta kehys lasilla). Toiseksi olen leikannut osasta kuvia uhrin irti, tehden kuvasta ikään kuin onton tai kaksitasoisen. Nämä teokset on kehystetty samanlaisiin kehyksiin kuin lehtikuvat. Kolmanneksi olen tehnyt eräänlaisen kehotutkielman, jossa eritellään kokoelmani kuvissa esiintyviä koreografisia tyypillisyyksiä, toisin sanoen tehdään eräänlainen taksonomia loukatun ihmisvartalon asennoista. Kuvissa henkilöt eristetään taustastaan ja muokataan sellaisiksi, että asento korostuu. Neljänneksi teen kokoelmakuvien rekonstruktioita, uusia kuvia vanhojen perustalta. Lavastan tilanteita näyttelijöiden kanssa työskennellen. Kuvaan tilanteet 4x5 tuuman palkkikameralla – siis sillä samalla tekniikalla millä monet kokoelmani kuvista on kuvattu – jolloin viittaan paitsi itse lehtikuviin myös sosiaalisen dokumentarismin historiallisiin käytäntöihin.

Viides osuus on vielä tekovaiheessa, mutta pohdiskelen installaatiota, jonka materiaalina olisivat kokoelmani kuvien kääntöpuolet: siellä on merkintöjä siitä mitä kuvattiin, missä ja koska. Usein kuvan kääntöpuolelle on myös liimattu julkaistun kuvan yhteydessä esiintynyt kuvateksti, toisinaan palanen painetusta kuvastakin.

Väkivallan koreografia -sarjassani tarkoituksenani on yksittäisiin historiallisiin tapahtumiin tarkentaen siivilöidä esiin ja tehdä näkyväksi tiettyjä yleisiä kosketuksiin perustuvia, nykyäänkin toimivia ruumiillisen väkivallan toimia. Teen kokoelmani kuvista visuaalisen tulkinnan: muunnan lehtikuvan historiaa ja tyypillisyyksiä taidemuotoon. Poimin arkistoista yksittäisiä esimerkkejä ja teen niistä laajempia väittämiä kuvakulttuurista. Hankkeen keskiössä on väkivaltaa esittävä kuva, mutta tuota kuvaa tarkastellaan monitasoisesti. Lopulta näyttely onkin taiteellinen kertomus konkreettisen ja julkisen ruumiillisen väkivallan kuvallistumisesta.

Galleria Ratamon ja Luovan valokuvauksen keskuksen osuus kaksoisnäyttelystä Kokoelmat / Alueet kuvittaa pääasiassa ajanjaksoa, jolloin vähitellen siirryin Jyväskylästä Imatralle, siis uuden ympäristön haltuunotosta.

Luovan valokuvauksen keskuksen Kangas -projekti 2013-14 oli herättänyt minussa autioiden rakennusten ja jättömaiden tonkijan ja Imatra ympäristöineen tarjosi siihen mainiot mahdollisuudet. Samoin hyvin uudenlaisen luontoyhteyden kuten teoksessa Lähimetsä. Sarja käsittää stereovalokuvia Imatran kaupunkialueen metsiin rakennetuista risumajoista ja puihin tehdyistä lavoista. Ne luovat rakentajalleen intiimin tilan mielikuvitukselle, pako- tai kohtauspaikan. Majat rakennetaan yleensä siitä mitä on käsillä ja noudattavat ja jatkavat luonnon muovaamaa tilaa, jonka stereoskooppinen kuva tuo kolmiulotteisesti esiin.

Alue-sarja alkoi myös syntyä tässä muutosvaiheessa. Siihen vaikutti myös Jalo Porkkalan kumipainokurssi, jonka opeilla ensimmäiset vedokset syntyivät. Etsin kuviin epätavallista tunnelmaa yhdistämällä negatiiveja, monesti sisä- ja ulkotilan päällekkäin. Hain vaikutelmaa, että jotain on tapahtunut ja jotain on epäilemättä kohta tapahtumassa. Kuvatessani Aluetta varten en siis etsi valmista kuvaa vaan kasvatan negatiivikirjastoani, josta lainailen ja yhdistelen. Tekniikan kopioin suoraan taidegrafiikassa käyttämästäni metodista, laattakirjastosta.

Kuvasin Polaroidilla paljon siinä vaiheessa, kun se oli jo poistumassa kuvioista ja filmipakkoja saattoi saada edullisestikin. Nyt jotkut säilyneet kuvat ovat oikeita aarteita, joten paluu sen käyttöön oli helppoa.

Imatralla Polaroideissa luotaan elämää kaupungissa, joka tuntuu keskittyvän vain kauppakeskusten ja halpahallien muodostamalle alueelle. Vanhat rakennukset puretaan ja siten ympäristökin köyhtyy. Eläminen eriytyy omille reiteille, kotiin ja työhuoneelle.

Näyttelyssä on mukana myös joitakin muistumia kaudelta, joka alkoi 40 vuotta sitten Harmoniassa kuten sarja ensimmäisiä grafiikan vedoksia.
-------

Näyttely toteutetaan yhteistyössä Jyväskylän taidemuseon ja Luovan valokuvauksen keskuksen kanssa. Näyttelyn toinen osa monipuolisen taiteilijan teoksista on esillä Jyväskylän taidemuseossa 11.2.–19.3.2023.

K E R R O S T U M I A on Valmed ry:n jäsentaiteilijoiden näyttely, jonka teoksia yhdistää valokuvan kontekstissa ajallisuus, niin mennyt kuin tuleva aika sekä niiden yhteiskunnalliset kerrostumat. Teokset varioivat kiinnostavalla tavalla erilaisia visuaalisen esittämisen tapoja; miten historia on muokkautunut vain vuosikymmenien aikana tai kuinka valokuva ilmaisuvälineenä on kehittynyt melko lyhyen historiansa aikana. Samalla voi myös huomata muuttuneen katsomisen ja esittämisen periaatteen. Teoksien kautta nousee esille elinympäristömme muuttuminen, hajoaminen, ylikuormittuminen, roskaantuminen ja häviäminen. Näyttelyn kuraattoreina toimivat valokuvataiteen läänintaiteilija Marko Hämäläinen ja FM Jaana Jääskeläinen.

Näyttelyn kollektiivisesti valittu teema valokuvan taipuisuus muodostaa visuaalisesti näyttävän ja monipuolisen nykytaiteen kokonaisuuden. Teoksien esitystapa vaihtelee pohjustetuista albumikuvista 360-panoraama tekniikkaan, sisältäen myös kolmiulotteiseksi installaatioksi muuntuneet valokuvateokset, sekä projisoitavat videoteokset. Näyttelyn taiteilijat ovat Tina Jokitalo, Katarina Karppinen, Heidi Kirjavainen, Ilkka Kivelä, Maria Kärkkäinen, Ulla-Mari Lindström ja Johanna Väisänen.

Valokuva- ja mediataideyhdistys Valmed ry on Pohjois-Savossa aktiivisesti toimiva yhdistys, joka toiminnallaan on tuonut näkyvyyttä ja tunnettavuutta valokuva- ja mediataiteelle niin alueellisesti, valtakunnallisesti kuin kansainvälisestikin. Yhdistyksen toiminta on erilaisten yhteistyöprojektien kautta tarjonnut myös monipuolisia työtilaisuuksia taiteilijoille. Yhdistys on viime vuosina kasvanut jäsenmäärältään ja sen jäsenet toimivat eri puolilla Suomea sekä ulkomailla. Tämä luo yhdistykselle laajan yhteistyöverkoston. Valmed ry:n jäsenistöön kuuluu laaja- alaisia taiteen tekijöitä sekä audiovisuaalisen kulttuurin alalla toimivia ammattilaisia. Näyttelyä ovat koordinoineet ja tuottaneet Jaana Jääskeläinen ja Maria Kärkkäinen.

-Mitä sinne jäi?

-Ainakin se kasvio

Äiti, mä yritin tehdä sulle uuden. Siitä tulikin mun kasvusto, keskeneräinen kasvu. Liitos on omakuvallinen teoskokonaisuus, jossa katsotaan kasvua, liimataan liitoksia, yhdistetään yhteyksiä, muistetaan menneitä, todistetaan tätä hetkeä ja tahdotaan tulevaa.

Salla Sillgren (s. 1984) on turkulainen kuvataiteilija, joka työskentelee laaja-alaisesti eri tekniikoin. Hän on kiinnostunut jäljen jättämisestä, sattumasta, keskeneräisyydestä ja ikkunasta ulos tyhjyyteen tuijottamisesta.

Khronos on kreikkalaisessa mytologiassa ajan henkilöitymä. Kreikkalais-roomalaisissa kuvissa hänet esitetään usein miehenä, joka kääntää eläinradan pyörää tai nielaisee omat lapsensa. Hän on ajan symboli joka luo ja jälleen tuhoaa.

Topos puolestaan merkitsee kreikaksi paikkaa, mutta on sittemmin kirjallisuudentutkimuksen terminä merkinnyt myös runokuvaa, metaforaa tai aihetta. Khronos & Topos - näyttely pohtii ajan ja paikan välistä latautunutta suhdetta valokuvan keinoin.

Näyttelyssä esillä olevat kuvat on tuotettu analogisia valokuvamenetelmiä käyttäen. Analogisessa valokuvassa tulee näkyväksi ajan ja paikan liitto, sillä analogisesti tuotettu kuva on koko valmistusprosessinsa ajan välttämättä osa materiaalista maailmaa.

Fysiikan ja kemian yhteisvaikutuksesta syntyvä pimiökuva luo yhteyden paitsi taiteilijan ja materiaalin välille, myös valokuvataiteen historiaan. Valmis teos esittää tilassa kuvailevan huomion, jonka merkitys jää lopulta katsojan tulkittavaksi.

Khronos & Topos -näyttelyn taiteilijat Jenni Haili, Natalia Kopkina, Patrick Kuoppamäki, Katri Lassila ja Taru Samola lähestyvät aihetta kukin omasta näkökulmastaan käsin. Ryhmä on muodostunut Suomen pimiötaiteilijat ry:n aktiivisista taiteilijajäsenistä. Vuodesta 2018 lähtien he ovat järjestäneet yhdessä useita ryhmänäyttelyitä, mm. Tampereen Taiteilijaseuran Taidekeskus Mältinrannassa vuonna 2020, Helsingin Taiteilijaseuran HAA Galleriassa vuonna 2021 ja Vaasan taidehallissa 2022.

28.4.−22.5.2022

Ilmaisun “Pilluralli” merkityksen tietää jokainen suomalainen. Sen kääntäminen vieraalle kielelle on hankalaa. Tässä hatara kuvaus: Ajelu ilman määränpäätä Wunderbaumeilla ja karvanopilla koristellulla vanhalla autolla, kavereiden juodessa takapenkillä alkoholia. Piliksen ajaminen on jossain määrin vähentynyt, mutta pikkukaupungeissa, joissa polttomoottoriautojen asema ei ole vielä uhattuna, näky on yleinen.

Usein tämän tyyppisen kruisailun ajatellaan symboloivan sosiaalista syrjäytymistä, mutta siihen liittyy myös jotain hohdokkaampaa. Se on pohjoismainen alakulttuuri ja tapa, jolla nuoret luovat sosiaalisia verkostoja. Suomessa etäisyydet ovat pitkiä, joten ensimmäinen oma auto on aikuistumisriitti. Se antaa mahdollisuuden liikkua paikkoihin, joihin aiemmin pääsi vain vanhempien kyydillä.

Viidensadan euron Nissan Bluebirdillä on mahdollista ajella tyttö- tai poikaystävän istuessa pelkääjän paikalla Finnhitsien soidessa niin kovaa kuin stereoista lähtee. Monet tapaamistani kuskeista ajavat ensimmäisenä vuonna kortin saatuaan 40 000 km edes poistumatta kotikaupungistaan, eli käytännössä maapallon ympäri.

Suomalaiset ovat tunnettuja epäsosiaalisuudestaan, kommunikointi autojen suojasta sopii meille täydellisesti. Kysyin yhdeltä haastattelemistani kuljettajista "tunnetteko te täällä kaikki toisenne?” "Ei, me tunnemme vain autot", hän vastasi.

****

Jussi Puikkonen on Amsterdamissa asuva, vuonna 1980 syntynyt valokuvataiteilija. Hän oli perustamassa Kasino A4 -lehteä, joka palkittiin useilla kansainvälisillä palkinnoilla (D&AD, Best of the Year, Top Ten Independent Style Magazines, etc.)

Hän julkaisi ensimmäisen valokuvakirjansa “On Vacation” 2008 yhdessä sveitsiläisen kustantajan Patrick Frey kanssa. Jussi on osallistunut lukuisiin kansainvälisiin yksityis- ja ryhmänäyttelyihin. Hän työskentelee mm seuraaville toimeksiantajaille: Monocle, New York Times, Bloomberg Businessweek, Financial Times jne. Häntä edustaa Summerhill Management. Näyttelyä ovat tukeneet Patricia Seppälän Säätiö ja Jokes Säätiö.

Anni Kinnunen THE GREAT ESCAPE

Oululaisen kuvataiteilija Anni Kinnusen (s. 1978) tärkein väline on valokuva, mutta hän työskentelee myös videon ja installaatioiden parissa. Kinnusen teokset muodostavat laajoja sarjallisia kokonaisuuksia, joiden parissa hän voi työskennellä vuosia. Yksi tällaisista teemallisista kokonaisuuksista on Ihmisen ja luonnon välistä vuorovaikutusta käsittelevä The Great Escape.

The Great Escape on kertomus siitä, miten ihminen on vähitellen etääntynyt luonnosta, maisema muuttunut näyttämöksi ja ihmisyys roolileikiksi. The Great Escape –sarjan surrealistisen värikkäissä valokuvissa yhdistyvät tyylikkäästi luonto, keinotekoisuus ja hetkellisyys. Kuvat eivät näytä todelta, mutta niiden tilanteet ovat aitoja, ei kuvankäsittelyohjelmalla luotuja. Teosten epätodellinen tunnelma heijastaa aikaamme, jossa muunneltu todellisuus on totta, emmekä aina tiedä mihin luottaa. Kinnunen leikittelee teoksissaan valokuvaan perinteisesti liitetyllä todenmukaisuuden odotuksella, mutta kuten taiteilija sanoo, kamera on vain tallennin ja vieläpä huono sellainen - taiteilija tekee kuvan.

Kuvasarjassa liikutaan luontoympäristössä, mutta luonto jää estradin osaan muoviperuukkien, glitterin ja savun taustalle. Teokset herättävät kysymyksiä luontosuhteestamme ja ekokatastrofin mahdollisuudesta. Miten kauas olemme etääntyneet luonnosta ja mitä luonnollisuus edes on? Mihin olemme menossa ja miten voisimme jatkaa tästä eteenpäin?

Vaikka taiteilija esiintyy kuvissaan itse, ne eivät ole omakuvia. Kuvien hahmot edustavat ihmistä roolileikeissään, heijastavat aikamme tunnelmia ja taiteilijan mielialoja. Kinnunen käyttää vartaloaan osana työskentelymetodiaan, jossa keho ja sen muisti muotoutuvat osaksi teoksia. Kuvissa nähtävä liike syntyy taiteilijan kehon liikkeiden kautta, tuoden samalla sattuman mahdollisuuden huolella valmisteltuihin kuvaustilanteisiin.

Kiinnostuessaan jostain aiheesta Kinnunen aloittaa työskentelynsä keräämällä tietoa, kunnes on valmis heittäytymään luovaan prosessiin. The Great Escape –sarjaa edelsi syventyminen aivojen toimintaan ja erityisesti siihen, miten näemme asiat omasta näkökulmastamme ja suhtaudumme välinpitämättömästi isoihin, etäisiksi kokemiimme asioihin.

Sarjan positiivisiin ja kepeisiin juhlahetkiin liittämämme ilmapallot, peruukit ja kimalteet saavat levottomuutta herättävän alavireen, kuin vertauskuvaksi vaikeille asioille joita emme halua nähdä. Voikin kysyä ovatko taiteilijan kuviinsa maalailemat epätodelliset näkymät loppujen lopuksi realistisempia kuin nykyinen ajatusmaailmamme.

Timo Takala - Kuppi kahvia

Timo Takalan videoteoksessa Kuppi kahvia päähenkilö valmistaa kupin kahvia; sekä kupin että kahvin. Päivän toimet alkavat ja keskeytyvät, kun aamukahvin juomiseen ei löydy yhtään puhdasta kuppia. Teos kuvaa vaihe vaiheelta uuden kupin syntyprosessin materiaalien metsästyksestä työvälineiden valmistukseen ja lopulta odotettuun palkintoon, kahvin juomiseen.

Kuppi kahvia on nykyihmisen elämänrytmiin suhteutettuna absurdiudessaan humoristinenkin teos, jonka taustalla on kuitenkin suurempia, joskin hyvin arkiseen elämään kietoutuvia kysymyksiä. Kahvikupin syntyprosessi paljastaa jotain suhteestamme esineiden ja materiaalien massatuotantoon, joka vapauttaa suuren osan vuorokautisesta ajankäytöstämme muuhun kuin tarvitsemiemme tavaroiden valmistamiseen.

Tämän vapautuneen ajan toki suurin osa meistä kuitenkin myy palkkatuloja vastaan vähintään välillisesti saman massatuotannon mahdollistamiseen, jonka pyöriä pidämme jälleen myös ansaitsemallamme rahalla pyörimässä. Takalan teoksen lähes käsityöläisromanttinen hahmo muuttuukin kulutusyhteiskunnan omituiseksi peilikuvaksi.

Teos ei kuitenkaan haikaile jonnekin nostalgian kultaamaan menneeseen aikaan. Vaikka kameran akkuja ja sähköjohtoja ei näy kuvissa, myös tasapainottelu kameran edessä ja takana – keskittyminen yhtä aikaa kuvaamiseen ja tekemiseen – pitää tekijän jalat tukevasti nykypäivässä. Takala hyödyntää työssään paitsi perinteisiä käsityömenetelmiä, myös tee-se-itse ratkaisuja, joiden jakamisen internet mahdollistaa. Itse tekeminen, materiaalien tuntu ja niiden kautta maailman lapsenomainen tutkaileminen ovat kiinteä osa Takalan taiteellista työskentelyä, jossa perinnetieto ja nykyteknologia yhdistyvät osaksi modernia käsityökulttuuria.

Mobile@Nordic on jyväskyläläisen Luovan valokuvauksen keskuksen joka toinen vuosi järjestettävä mobiilin kuvan katselmus.

Ensimmäinen mobiilin valokuvan katselmus järjestettiin vuonna 2013. Nyt avoimeen hakuun vastasi yli 80 kuvaajaa yhteensä yli kuudella sadalla kuvalla.

Mukaan valikoituivat seuraavat valokuvaajat: 
Joonas Ahtikallio, Monika Chmielarz, Olivia Gibson, Harri Heinonen, Jitka Hirvelä, Doreen Kennedy, Susanna Kääntä, Etain O’Carrol, Caitlin Elizabeth Orridge, Linda Salo, Charlotte Wales

Alue 15
11.11.-5.12.2021
Galleria Ratamo
Veturitallinkatu 6

Luovan valokuvauksen keskuksen järjestämään alueelliseen valokuvanäyttelyyn pyydettiin valokuvia keskisuomalaisilta valokuvaajilta avoimen haun kautta. Hakijoita oli yli 50 tekijää tai työryhmää. Jyryttänä toimi taiteilija, kirjailija, ohjaaja, Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja, Teemu Mäki.

Hän nosti hän nosti tarjotuista teoksista esiin kolme teemaa: luontosuhde, keho ja kuolevaisuus sekä valokuvaaminen on etäisyyden ottamista.

"Valokuvataiteen monimuotoistuminen näkyy näyttelyn teoksista hyvin. Muinainen jako dokkarikuvaamiseen ja ns. taidekuvaamiseen on kadonnut. Tilalle on tullut täysi taiteellinen vapaus käyttää kameraa mitä luovimmilla tavoilla ja laajentaa valokuvataidetta myös vaikkapa installaatiotaiteen, taidegrafiikan, maalaustaiteen ja käsitetaiteen puolelle."

Näyttelyyn osallistuvat
Joonas Ahtikallio & Anssi Ruuska • Ole Andersen • Mikko Auerniitty • Petri Blomqvist • Mikko Hietaharju • Nina Huisman • Matleena Jänis • Anne Kalliola • Anne Kalliola & Päivi Röppänen • Kapa • Heikki Kynsijärvi • Maria Kärkkäinen • Susanna Kääntä • Riku Luomaa •  Emmi Minkkinen • Vesa Muhonen • Hilda ja Jaana Polamo • Tiina Salminen • Rune Snellman

Eeva Hannulan näyttely Tässä huoneessa on mahdollisuus ajatella reunaa ja sen yli putoamista pohtii sitä miten kollaasit, erilaiset materiaalit ja kirjoitus puhuttelevat toisiaan. Näyttely sisältää merkintöjä kielen ja merkkien vallasta suhteessa kuviin, valokuvateosten haptisista mahdollisuuksista ja ruumiillisen purkautumisesta kuvallisten ja sanallisten kollaasien muodossa. 

Näyttely yhdistää teoksia kahdesta eri teoskokonaisuudesta, jotka koostuvat eri materiaaleille tulostetuista valokuva ja -tekstikollaaseista, niiden yhdistelmistä sekä jaettavista runoista. Valokuvakollaasien kuva-aiheissa korostuvat fragmentoituneet ruumiin osat ja eleet ja niiden suhde erilaisiin objekteihin, jälkiin ja materiaaleihin. Löydettyjä tekstejä, merkkejä ja kuvia yhdistävät teokset liikkuvat visuaalisen runouden ja kuvataiteen välimaastossa, tilassa, jossa sanat, merkit ja kuvat haastavat ja toistensa merkityksiä. Näyttely sisältää myös runoja, jotka ovat ohjeita erilaisten konkreettisten tai abstraktien tekojen toteuttamiseen kuvien kanssa. Runoissa kuvaillaan mahdottomia surrealistisia rituaaleja tai performansseja. Teksteissä ja niiden tilassa elävät aineettomat kohtaukset ja tapahtumat saavat materialisoitua lukijan mielessä.

Kollaasien tekeminen mahdollistaa valmiiden representaatioiden purkamisen ja uudelleenajattelun. Kollaasimuoto, kuvien ja sanojen leikkaaminen, sekoitus ja haltuunotto ovat keino käsitellä kuvien päivittäistä tulvaa, yritys puhkaista tai edes hipaista niiden luomaa rinnakkaistodellisuutta. Kollaasimuodossa kuvien ruumis rakentuu uudelleen ja rakentaa ulkopuolelta määritettyä näkyvää toiseksi. Hierarkkinen katse hajoaa ja asioiden alkuperäiset suhteet rakentuvat uudelleen. 

Täytän mykät, kokonaisesta ihmisestä poisleikatut kädet ja ruumiin osat kuvien palasilla, surrealistisilla mahdollisuuksilla, elementeillä ja materiaaleilla, jotka eivät mykisty, vaan avautuvat uudeksi käsialaksi ja kieleksi. Kävelen sanojen ja kuvien reunoille. Poimin eksyneitä kuvia ja sanoja kaikkialta. Ties kenen ottamia nämä reliikit, nämä unohtuneet kuvat, ruutujen kuiluissa, kenen silmien kautta alun perin uponneet materiaksi? Kameran kouralla kerran punnitut kuvat ovat eksyneet kerrostumiin. Keräämäni sanat ja merkit ovat irronneita katkelmia, jotka norkoilevat kuvien reunoilla saadakseen äänensä kuuluviin. Ehkä valokuva on vain rähmä, todellisuuden ihon riekale. Kokonainen kuva katkeaa, tukahtuu, muuttuu hallitsemattomaksi. Ajatuksen ja havainnon reuna liukuu, valuu, liukenee, ajelehtii, hyökyää. Kieli ja ruumis uppoavat kollaasiin. Tahto päästää ja sulautua, muuttua osaksi koskemaansa. Havainto ja katse leikkaavat itseensä taas uuden palasen johon pudota.

***

Eeva Hannula on valokuvataiteilija ja runoilija Helsingistä. Hän pohtii teoksissaan valokuvan rajoja, tekstin ja kuvan välisiä yhteyksiä sekä digitaalisten ja fyysisten jälkien muodonmuutoksia. Teoksissaan hän käyttää itse otettuja valokuvia sekä löydettyjä kuvia ja kieltä, joita hän muokkaa fyysisesti ja digitaalisesti valokuvakollaaseiksi, joita hän tulostaa eri materiaaleille. Eeva Hannula on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta 2012 ja valokuvataiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta 2017. Hannula on opiskellut myös estetiikkaa ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa sekä luovaa kirjoittamista Kriittisessä Korkeakoulussa. Hannulan teoksia on ollut esillä vuodesta 2012 lähtien useissa yksityis -ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla. Vuonna 2019 hän julkaisi kirjan Amorphous Writings, joka yhdistää visuaalista ja kirjoitettua runoutta kuvien kanssa.

Taiteilijan työskentelyä ja näyttelyä on tukenut Taiteen Edistämiskeskus Valtion visuaalisten taiteiden toimikunta.
 

Eläimet ovat kiinnostaneet minua aina, jokainen omana erityisenä yksilönään, mutta myös laajemmin suhteessa ihmiseen ja omaan mielenmaisemaamme. Katson eläintä tietoisena historiasta, siitä vuosituhansien mittaisesta jatkumosta, jossa eläimet ovat olleet läsnä niin arjessa kuin tarinoissa ja myyteissä. Eläimet ovat valokuvaamiseni lähtökohta.

MIELEN KUVIA - valokuvia eläimistä koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa liittyy Metsä minussa-nimiseen, syksyllä 2020 julkaistuun kirjaan, toinen on osa tekeillä olevasta suuremmasta hankkeesta, joka liittyy eläimiin, erityisesti minulle tärkeisiin nisäkkäisiin.

Näyttely käsittelee teemoja, jotka ovat minulle valokuvaajana läheisimpiä: kotiseutuni vanhoja metsiä, eläimiä ja suhdettamme niihin sekä kaikuja kivikautisesta kalliotaiteesta ja myyteistä noiden ikivanhojen kuvien takana. Ihminen on tehnyt kuvia eläimistä yli neljänkymmenentuhannen vuoden ajan. Juuri nyt olen tuon pitkän ketjun viimeisin lenkki, mutta jälkeeni tulee uusia - eläimet eivät lakkaa askarruttamasta ihmismieltä.

Valokuvaajana minua viehättää niukkuus ja peitteisyys. Metsässä kätken mielelläni asioita oksiston ja runkojen taa tai pimeän peittoon estäen katsojaa näkemästä kaikkea, mitä kuva-alalla on. Pidän yöstä, liikun valon ja syvän hämärän rajalla, katson pimeästä kohti valoa. Kuvieni eläimet ovat joko vanhojen metsien aidoimpia asukkaita tai niitä, joilla on ollut tai on yhä suuri merkitys ihmisen mielenmaisemassa.

Toisen osan kuvat kumpuavat näyttelystä Myyttinen matka, jonka yhteydessä tein ensimmäiset kaksoisvalotukseni. Ajatus jäi itämään. Mietin muinaisten eläinkuvien suhdetta kallioon, johon ne oli maalattu. Monet niistä hakevat hahmonsa kallion muodoista, ovat ikään kuin osa sitä. Kallioon ne hallistuessaan myös lopulta katoavat. Kuvien eläimiä saatettiin pitää välittäjinä, ne maalattiin rajapintaan, joka erotti meidän maailmamme henkien ja vainajien asuinsijoista. Eläimet olivat välitilassa, niillä oli pääsy molemmille puolille.

Jatkoin kaksoisvalotusten tekoa viehättyneenä siitä, miten valokuvaamani eläin löytää lopulta itselleen kallion johon sulautua. Kuinka se jähmettyy osaksi kiveä ja ilmaantuu uuteen maailmaan, joka kuvista yhdessä muodostuu. Joskus tämä tapahtuu nopeasti, vain muutama minuutti eläimen kohtaamisen jälkeen, joskus kuva odottaa kamerassa viikkoja tai jopa vuosia, ennen kuin oikea vastinpari löytyy. Mukana on aina sattuman kiehtova osuus.

***
Näyttely on osa Kenen luonto? -valokuvafestivaalia